Meitä on valokuvaajina moneksi…näppäilijöitä, harrastajia, ammattilaisia jne. Monelle riittää kuvat sukulaisista ja ystävistä albumiin tai kiintolevylle kansioitaviksi. Valokuvaukseen lopullisesti seonneet, joihin minäkin kuulun (olin 15v. kun valokuvaus sotki vähät aivosoluni) haluavat kuviltaan enemmän eivätkä ole tyytyväisiä tekemisiinsä kovin usein.
Meitä ajaa jokin selittämätön vimma jota jotkut kutsuvat luomisen tuskaksi. Jos vimma yltyy ylipääsemättömäksi, tiedän hyvän lääkkeen. Ryhdy esim. kaupalliseksi muoto- tai mainoskuvaajaksi tai freekuvaajaksi lehtihommiin. Joudut käyttämään luovuuttasi jokapäiväisen leivän saamiseksi. Eiköhän pahin kutka lähde. Tätä lääkettä tosin pitää nauttia vuosikausia ennenkuin luomisen tuska ja vimma laantuu. Mikäli tauti on paha, lääkekuurin jälkeen oireet palaavat muutamassa kuukaudessa. Jos haluat sairastaa voit mennä ns. oikeisiin töihin ja vapaa-ajallasi harrastaa luomisen tuskaa. Sikäli kuin jokin taho kehäraakin enää töihinsä huolii.
Sitten vähän asian tynkääkin…
Digitaalisuus on lisännyt kuvaajien määrää räjähdysmäisesti ja hyvä niin. Ehkäpä medialukutaitokin pikkuhiljaa kasvaa kansan syvissä riveissä ja sitä opetetaan joskus jopa peruskoulussa. Tällä hetkellähän kuvaus elää murroksessa eikä hyvää kuvaa paljon arvosteta, miten voitaisikaan, kun sitä ei aina edes tunnisteta sälän joukosta. Monet ajattelevat että digitaalisuus on autuaaksi tekevä kaikkivoipaisuudessaan. Tosiasia on kuitenkin että hyvää kuvaa ei oteta eikä saada – se tehdään. Tämä pätee kaikkeen valokuvaukseen.
Kuvauksen tekniikka on helppo oppia, mutta mitä sen jälkeen? Osaat tekniikat, kikkakolmoset ja kuvaat teknisesti moitteettomia kuvia joita viilaat vielä Photoshopissa. Hengetöntä tuubaa syntyy kyllä tolkuttomasti ja huomaat ykskaks että jotain puuttuu. Mutta mitä? Pähkäilet – kunnes välähtää – olet löytänyt yhden valokuvauksen tärkeimmistä tekniikoista – ajattelun. 90 % valokuvaustyöstä on ajattelua, loppu on pelkkää tekniikkaa ja suorittamista. Hengettömien kuvien tuottaminen ei riitä vakavasti valokuvaukseen suhtautuvalle kovin pitkään. Eikä saakaan riittää. Pitää löytää sanottavaa ja konstit pukea sanottavansa kuviksi. Kannattaa kuvatessaan kysyä itseltään: ” Miksi otan tämän kuvan? Mitä yritän sanoa tällä? Voisiko tämän kuvata toisin? ” Aina ei kannata tarttua ilmeiseen ja helppoon ratkaisuun. Muista että pääsi on muutakin kuin hattuteline.
Olen monesta suusta kuullut, ja itsekin samaan syyllistynyt. Nimittäin väittämään että, kaikki kuvat on jo otettu. Roskapuhetta, jokainen tilanne on ainutlaatuinen ja ei toistu enää koskaan samanlaisena. Ja jollet saa siitä edustavaa kuvaa laiskuuttasi tai kyvyttömyyttäsi niin omapa on tappiosi. Hyvä kuva on hyvä kuva, mutta loistava kuva kertoo tarinan ilman selittelyjä ja jää mieleen. Sen muistaa vielä vuosienkin jälkeen… puhuttelee tavalla jota on vaikea sanoin kuvailla. Siinä sitä on tavoitetta.
There are 1440 minutes in a day. In these minutes photographers capture a moment. These moments make up a day which lasts forever.
Sydney Morning Heraldin viisi valokuvaajaa kertoo työstään ja ajatuksistaan.