Kävimme verkoilla – itse asiassa koko syksy on käyty – Iku ja minä – joka toinen päivä. Hessu oli mukana ja ajattelin pamauttaa osoite- kirjaani Hessusta kuvan uudella kännykkäkamerallani. Täytyy sanoa että laatu on ihan kohtuullinen, ainakin päivänvalossa. No en minä kännykkäkameraa mihinkään vaka- vampaan kuvaukseen tietenkään käytä, mutta on hyvä tietää että kännykälläkin hyvissä olosuhteissa saa tyydyttävää jälkeä. Kuva kestää vieläpä muokkausta, dynamiikka on ihan siedettävällä tasolla.
Nyt se sitten tapahtui! Koneestani hävisi ties mistä syystä 2 kpl kiintolevyn osioita. Onneksi n 95 % kuvatiedostoista on varmuuskopioitu ulkoiselle kiintolevylle ja Dvd-levyille. Mutta ne 5 % kaihertaa mieltä. Ratkaisuksi ei taida löytyä muuta kuin Ontrackin Data Recovery. Kävin jo hakemassa free-version joka kyllä näyttää suurimman osan tiedostoista olevan tallella, mutta free-versio ei tietenkään suostu palauttamaan mitään. On siis ostettava täysi versio. Onneksi tuttavani tilaa ohjelman itselleen ja sen pitäisi, siis pitäisi saapua huomenna. Voi tätä valokuvaamisen riemua nykytekniikalla. Ennen oli kaikki toisin, paremmin. Tai sitten ei. Tuskailtiin sitä ennenkin, tosin hieman eri asioiden kanssa. Vaikkapa kuvien, diojen ja negatiivien arkistointi oli ennen aika tuskaa. Varsinkin kun niitä kertyi hiemankin enemmän. Varastointiin tarvittiin yksi erillinen huone. Ja jos et alusta asti käyttänyt jotain järkevää arkistointimenetelmää, kuvien löytäminen oli ihan oma projektinsa. Nyt kymmenien tuhansien digikuvien arkisto ei vie tilaa käytännössä mitään. Vaikka raw-kuvan tiedostokoko on n. 20 megaa ei ulkoisia kiintolevyjä eikä dvd-levyjä varten tilaa paljon tarvitse. Sopivalla arkistointiohjelmalla kuvat löytyvätkin ja järkeviä avainsanoja ja käyttämällä kuvien löytäminen on suht helppoa.
Tilitystä
En varmaan ole ainoa kuvaaja joka miettii onko tässä paljonkaan enää fiilistä. Valokuvaus on mennyt enemmän ja enemmän insinööri/nörttiviilaukseksi ja välineurheiluksi. Itse kuvan sisällöllä/tyylillä ei ole paskankaan vertaa. Pikselinviilaus ja kohinalässyttely täyttää foorumit ja lehdet. Mulla on enemmän mekaperkeleitä ja siis parempi kamera, tai, mikä olisi paras kamera egoni pönkitykseen? Itsekin olen huomannut usein kiinnittäväni kuvaamisessani/elämässäni huomiota aivan epäolennaisuuksiin. Voi paska. Täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja keskittyä olennaiseen. Miksi otan tämän kuvan, antaako tämä katsojalle jotain? Mitä yritän kertoa kuvillani? On näemmä selvä itsetutkiskelun paikka. Nyt onkin hyvä pysähtyä, koska kuvaukseni on murroksessa muutenkin. En ole saanut elantoani kuvauksesta enää aikoihin joten voin siirtyä kuvaamisessani uusille urille. Leipä on etsittävä jotenkin muuten. Olenkin jo hakenut jonkin aikaa jotain ihan muuta…
Oikeastaan aika vapauttavaa vaikkei kuvaamiseni kyllä lopu. Kuvaan niin kauan kunnes ote kamerasta kirpoaa. Mutta kaikki muuttuu, ja toivottavasti löydän kuvaukselleni uuden, paremman suunnan.